Velkajärjestely
Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojien ei anneta pidättyä suorituksesta tai irtisanoa, nopeuttaa tai millään muulla tavoin muuttaa tällaisia täyttämättä olevia sopimuksia velallisen vahingoksi sellaisen sopimuslausekkeen nojalla, jossa määrätään tällaisista toimenpiteistä, yksinomaan sillä perusteella että
luonnollisia henkilöitä, jotka eivät ole yrittäjiä.
Erityisesti 19 §:ssä tarkoitettu perintäkielto ja 21 §:ssä tarkoitettu ulosmittauksen sekä muiden täytäntöönpanotoimenpiteiden kielto täyttävät 2 artiklan 1 kohdan 4 artiklan määritelmän (pidättää väliaikaisesti velkojan oikeus vaatia saatavaa velalliselta tai oikeus ulosmitata velallisen omaisuus tai liiketoiminta tai muuttaa se rahaksi tuomioistuinten ulkopuolella).
Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 12 alakohdan mukaan uudelleenjärjestelyselvittäjällä tarkoitetaan henkilöä tai elintä, jonka lainkäyttö- tai hallintoviranomainen on määrännyt toteuttamaan erityisesti yhden tai useamman seuraavista tehtävistä:
Kyseisten vaatimusten täyttymistä arvioidaan työryhmän mietinnössä (s. 121−122). Arvion mukaan kansallinen oikeustila täyttää direktiivin vaatimukset tältä osin.
Velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdassa tarkoitetaan tilannetta, jossa velkojen riittävän suuri määrä suhteessa maksukykyyn on itsessään riittävä edellytys velkajärjestelylle. Ratkaisevaa merkitystä ei tämän säännöksen mukaan ole maksukyvyttömyyden syyllä ja sillä, johtuuko se velallisen olosuhteissa tapahtuneista muutoksista. Velkajärjestely voi siten tulla kysymykseen silloinkin, kun velallinen on alun perin arvioinut maksukykynsä väärin, jollei velkaantumista voida pitää lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitetun esteperusteen mukaisena. Säännöksen keskeisintä soveltamisalaa ovat tapaukset, joissa velallisen maksukyvyn ja velkojen välillä vallitsee niin olennainen epäsuhde, että velallinen ei ilman velkajärjestelyä kykene selviytymään veloistaan. Painavia perusteita velkajärjestelyyn voi olla erityisesti, jos voidaan havaita, että velallinen ei useiden vuosienkaan aikana kykene lyhentämään velkaansa kuin osaksi. Hallituksen esityksessä todetaan nimenomaisesti, että entisillä elinkeinonharjoittajilla saattaa usein olla elinkeinotoiminnasta aiheutuneita huomattavia velkoja ja että epäonnistuneesta yritystoiminnasta henkilökohtaiselle vastuulle jäänyt velkamäärä voi olla maksukykyyn nähden ylivoimainen (HE 183/1992 vp s. 48–49 ja 25).
Direktiivin 10 artiklaa on käsitelty edellä. Myös yrityssaneerauslain 54 §:n 1 kohdassa säädetään yhdeksi pakkovahvistamisen edellytykseksi se, ettei käsillä ole 53 §:ssä tarkoitettua vahvistamisen estettä.
Johdanto-osan kappaleen 34 mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava tarkkaan määritellyissä olosuhteissa jättää yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen ulkopuolelle tietyt saatavat tai saatavien tyypit, kuten saatavat, joiden vakuutena on omaisuuseriä, joiden poistaminen ei vaarantaisi liiketoiminnan uudelleenjärjestelyä, tai sellaisten velkojien saatavat, joille yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen aiheuttaisi kohtuutonta haittaa esimerkiksi aiheuttamalla korvauksettomia tappiota tai alentamalla vakuuden arvoa.
Direktiivin kyseistä alakohtaa lienee tulkittava siten, ettei velkajärjestelyn estyminen aikaisemman velkajärjestelyn vuoksi ole mahdollista ilman aikarajaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että kyseisen esteperusteen soveltamiselle tulisi säätää tietty aikaraja. Kyseisen ajan määrittäminen jää direktiivin mukaan jäsenvaltioiden harkintaan.
Artiklassa edellytetty tiedonkeruu ja -raportointivelvollisuus sopisi luontevasti Tilastokeskuksen tehtäviin. Tilastokeskus tilastoi jo nykyään 29 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja tietoja, joten lainsäädäntöä ei ole tarpeen muuttaa eikä uusia järjestelmiä luoda artiklassa vaadittujen tietojen keräämiseksi. Osa vaadituista tiedoista edellyttää kuitenkin, että Tilastokeskuksessa tietoja yhdistellään uudella tavalla.
niiden uudelleenjärjestelymenettelyjä koskevien hakemusten lukumäärä, joita ei otettu käsiteltäviksi, jotka hylättiin tai jotka peruutettiin ennen menettelyn aloittamista.
velallisen toiminnan valvonta uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevien neuvottelujen aikana ja siitä raportoiminen lainkäyttö- tai hallintoviranomaiselle;
Jos velallisen maksuvelvollisuus on maksuohjelmassa kokonaan poistettu, maksuohjelman kesto on velkajärjestelylain 30 §:n 4 momentin mukaan viisi vuotta, jollei 31 a §:stä johdu muuta. Silloin kun maksuvelvollisuus on kokonaan poistettu, maksuohjelma voi kuitenkin olla viittä vuotta lyhyempi, jos velalliselta puuttuu pysyvästi maksuvara sairauden, iän tai muun vastaavan syyn vuoksi.
68 artikla – yhtiökokouksen päätös pääoman korottamisesta: Artiklassa säädetään (osake)pääoman korottamista koskevan päätöksen tekemisestä yhtiökokouksessa (1 ja 3 kohta), päätöksen julkistamisesta (1 kohta), mahdollisuudesta valtuuttaa hallitus päättämään osakepääoman korottamisesta (2 kohta) sekä artiklan soveltamisesta pääoman korotuksiin muita osakkeeseen oikeuttavia yhtiön arvopapereita antamalla (4 kohta). Säännös on Suomessa pantu täytäntöön OYL 11 luvussa. Vaatimuksesta poikkeamisen tarve voinee jäljempänä kuvatulla tavalla liittyä erityisesti tilanteisiin, joissa osakkeenomistajat osallistuvat saneerausohjelman hyväksymistä koskevaan päätöksentekoon erillisenä ryhmänä direktiivin 9-11 artiklojen mukaisessa menettelyssä.
Velkajärjestelylain 26 §:n 1 momentin mukaan vakuusvelkaan voidaan soveltaa vain 25 §:n 1 momentin 1–3 kohdassa ja 2 momentissa mainittuja järjestelyjä. Vakuusvelan erääntynyttä viivästyskorkoa voidaan myös alentaa tai poistaa se kokonaan. Kun 25 §:n 1 momentin 2 kohtaa sovelletaan vakuusvelkaan, lykkäytyville luottokustannuksille tulee määrätä maksettavaksi niiden nykyarvon turvaava korko. Alennettaessa luottokustannuksia 25 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla on lisäksi otettava huomioon jäljelle jäävän luottoajan pituus niin, että luottokustannusten alennus on suhteellisesti sitä pienempi, mitä pitempi mainittu aika on.
Menettelyjen tehokkuutta direktiivissä tarkoitetulla tavalla edistävät osaltaan myös yrityssaneerausasioiden käsittelyn keskittäminen tiettyihin tuomioistuimiin sekä muut kansallisten puitteiden sallimissa rajoissa toteutetut erikoistumiseen tähtäävät toimet.
D) Yrityssaneerauslain 18 §:n 2 momentin 1, 2 ja 2 a kohdan mukaan maksukiellon estämättä:
Johdanto-osan kappaleen 78 mukaan täysimittainen veloista vapauttaminen tai elinkeinotoiminnan harjoittamiskiellon päättyminen enintään kolmen vuoden jälkeen ei sovellu kaikkiin tilanteisiin, ja siksi poikkeuksia tästä säännöstä saattaa olla tarpeen ottaa käyttöön asianmukaisesti perustelluista syistä, joista säädetään kansallisessa lainsäädännössä. Tällaisia poikkeuksia olisi otettava käyttöön esimerkiksi tapauksissa, joissa velallinen on epärehellinen tai on toiminut vilpillisessä mielessä.
Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentti on artiklan 2 kohdan mukainen, eikä lainsäädäntöä ole näin ollen tarvetta muuttaa.
Yrityssaneerauslain 6 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla saneerausmenettely voidaan aloittaa normaalia lievemmin edellytyksin, jos vähintään kaksi velkojaa, joiden yhteenlasketut saatavat edustavat vähintään viidennestä velallisen tunnetuista veloista ja jotka eivät ole takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (758/1991) 3 §:ssä tarkoitettuja velallisen läheisiä, tekevät velallisen kanssa yhdessä hakemuksen tai ilmoittavat puoltavansa velallisen hakemusta.
Direktiivin määritelmäsäännöksiä käsitellään pääsääntöisesti vasta jäljempänä asianomaisten artiklojen yhteydessä. Uudelleenjärjestelyn määritelmä on kuitenkin selkeyden vuoksi tarkoituksenmukaisempaa käsitellä jo tässä yhteydessä. Lisäksi tässä yhteydessä käsitellään mikro- sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmää.